On helpompi haukkua kuin rakastaa itseään. Itsensä rakastaminen vaatii paljon rohkeutta ja sitkeää epämukavuuden sietokykyä, sillä se mitä me itsessämme kohtaamme ei aina ole niin kovin kaunista eikä varsinkaan rakastettavaa. Meillä kaikilla on heikot epävarmuuden, itsekkyyden ja kateuden hetkemme eikä niitä hetkiä ole mukava nähdä tai kivutonta itselleen sallia.

Psykoterapiassa törmää usein ihmisten hyvin inhimilliseen toiveeseen saada muuttua joksikin ihan toiseksi; ihminen hädissään huokaa, ettei haluaisi eikä varsinkaan enää jaksaisi olla oma itsensä… Näin tehdessään hän kääntää häpeissään kasvonsa toisaalle ja katkaisee yhteyden ei vain toisiin ihmisiin vaan myös omaan sisimpäänsä. Meidän ankaruutemme ja jopa armottomuutemme itseämme kohtaan tuo mukanaan suurta yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden ja huonommuuden tunnetta ja pohja henkiselle kasvulle ja eheytymiselle katoaa.

Ajatus omasta huonommuudesta tuntuu monista sietämättömältä ja ihmiset haluavat nopeasti ja mieluiten mahdollisimman tehokkaasti muuttaa itsessään huonoksi kokemansa puolet. On mielestäni kuitenkin liian yksinkertaista tai jopa helppoa mennä omien negatiivisten ominaisuuksien taakse piiloon ja ajatella, että nämä heikkoudet korjaamalla ongelmani ovat ratkaistu ja elämäni muuttuu helpommaksi ja paremmaksi. Psykoterapian ei kuulu olla tällaisen korjauslistan läpikäymistä, eikä sen tavoitteena tulisi mielestäni olla joksikin toiseksi, uudeksi tai paremmaksi ihmiseksi muuttuminen. Psykoterapia on parhaimmillaan juuri oman epätäydellisen ja puutteellisen minän kohtaamista, hyväksymistä ja sen kanssa sovinnon tekemistä.

Tämän sisäisen rauhan löytyminen mahdollistuu ymmärrykseni mukaan helpoiten sen kautta, että tiedostamme, kuinka kaiken negatiivisen käytöksen takaa löytyy hyvin inhimilliset syyt, oman itsen suojaamista; kipua, pelkoa ja herkkää haavoittuvuutta. Meillä ei silti ole oikeutettua satuttaa toisiamme  eikä tämän ajatuksen taakse piiloutua todeten, että tällainen minä vain olen, vaan ennemminkin käyttää ymmärrystämme siihen, että pohdimme, mitä kaikkea ihmisten huonon käytöksen taakse piiloutuu, mihin sillä käytöksellä itse asiassa pyritään sekä mitä esimerkiksi kovuudella tai välinpitämättömyydellä itsessään suojelee ja miksi ne tunteet aktivoituvat tietynlaisissa tilanteissa.

Joskus eheytyminen sattuu melkein yhtä paljon kuin särkyneenä oleminen. Myötätunnon vastaanottaminen toiselta, läheiseltä voi tuntua kipeältä. Voi olla itselle hyvinkin vieras ja pelottava ajatus, että toinen ihminen hyväksyy minut kaikkine puolineni ja puutteineni. Se mitä me tarvitsemme ja parhaimmillamme läheisiltämme saamme, on viesti siitä, että me olemme hyväksyttyjä ja täysin rakastettuja kaikista ”rumista” puolistamme huolimatta ja itse asiassa myös juuri niiden takia – myös ihmisyyden pimeämmät puolet ja elämän raskaammat hetket ovat merkittävä osa meitä itseämme ja ovat olleet muovaamassa meitä juuri sellaisiksi, kuin me tänä päivänä olemme.

Terapeuttina aina ihaillen katson asiakkaitani; heidän sitkeyttään sietää terapian haastavuutta, heidän rohkeuttaan päästää minut lähelleen viikosta toiseen ja antaa minun nähdä omat pimeät puolensa. Siinä yhdessä peiliin katsoessamme huomaamme, kuinka vähitellen sen kaikkein herkimmän hoivaksi pystytetty suojamuuri raottuu ja me saamme vahvan kokemuksen ihmisenä olemisen kaikista eri puolista ja värisävyistä. Tämä on juuri sitä ihmisenä kasvua ja kehitystä; me avoimesti ja rehellisesti kohtaamme heikoimmat puolemme ja rakastamme itseämme niistä huolimatta sekä opettelemme puolustautumaan ja suojelemaan itseämme omilta haavoittavilta ja syyttäviltä sanoiltamme.

Meidän tulisi katsoa itseämme myötätuntoisin ja armollisin silmin ja todeta, että ihan aina en vain osaa, tiedä enkä taida ja se on hyväksyttävää ja ylipäätään ihan vain ihmisenä olemista. Kun oman sisäisen kriittisen äänensä saa muutettua itseen kohdistuvaan myötätuntoiseen katseeseen on paljon helpompi hyväksyä elämässä koetut pettymykset, epäonnistumiset ja häpeän hetket, kun niitä ei enää tarvitse epätoivoisesti piilottaa, ei edes omalta itseltään. Myötätuntoinen katse itseä kohtaan auttaa siinä tuskallisessa prosessissa, kun joudumme toteamaan ”etten ole lähellekään täydellinen tai sellainen, millaiseksi itseni unelmissani kuvittelin tai olin toivonut olevani”, mutta silti kelpaan toisten joukkoon ja olen juuri tällaisena hyvä.

Samaan aikaan totean, että itsensä haastaminen paremmin voivaksi ja monessa suhteessa taitavammaksi ihmiseksi on enemmän kuin suotavaa, siihen nimittäin sisältyy mielestäni jo sinällään voimaannuttava tietoisuus siitä, että minä itse pystyn vaikuttamaan omaan hyvinvointiini, olen oman elämäni aktiivinen subjekti ja näen itsessäni paljon potentiaalia ja toivoa paremmasta. Mutta kaiketi tärkeintä on se, ettei tämän kasvuprosessin taustalla ole itseinho tai häpeä, vaan ennemminkin elämänilo, uteliaisuus, halu oppia ja kokea uutta sekä lempeä ajatus siitä, että myös minä ansaitsen kaiken sen hyvän ja kauniin, mitä elämällä on minulle mahdollisesti tarjota.

 

”I will love you anywhere, he told her.

Anywhere? She asked.

What about in my darkest places?

Especially there, he said.

-JmStorm-

 

Kirjallisuutta: Emilia Kujala: Tunteella:Häpeä, Ronnie Grandell: Itsemyötätunto, Paul Gilbert: Myötätuntoinen mieli.

 

Voinko luottaa sinuun hätäni hetkellä?

Parisuhteessa tärkeintä on saada tuntea itsensä merkitykselliseksi ja rakastetuksi. Tärkein kysymys parisuhteen hyvinvoinnin kannalta on taas se, miten kumppanit ovat suhteessa toisiinsa kohdatessaan pettymyksiä ja ristiriitoja. Kriisitilanteessa parisuhdetta mitataan ja ratkaisevaa sen toimivuuden kannalta on, kääntyvätkö kumppanit hätänsä hetkellä toistensa puoleen vai toisistaan poispäin?

Jos pari ei osaa antaa tai toisaalta hakea turvaa toisistaan voivat parisuhteen kipeät pettymys- ja ristiriitatilanteet ajaa paria erilleen. Kun yhteys kumppaniin katkeaa – kun toista ei tavoita tai hän ei vastaa tarpeisiimme toivomallamme tavalla koemme turvattomuutta, olemme yksin ja herkästi haavoittuvia. Tämä hätätila saa meidät joko hyökkäämään tai vetäytymään ja näin toimiessamme ajaudumme yhä kauemmaksi kumppanimme sylistä.

Pelkoreaktiot paniikissa

Turvallisen tunneyhteyden katkettua pelko lyö ylitsemme. Toisen sanat ja mielipiteet ovatkin yhtäkkiä sodanjulistuksia; ne kuullaan ja tulkitaan syytöksinä tai ainakin vaatimuksina ja henkilökohtaisina loukkauksina. Molemmat osapuolet asettuvat omiin puolustusasemiinsa ja koko suhde alkaa pian olla katkeruuden, varomisen ja etäisyyden sävyttämää. Mikään ei riitä ja mikään ei tyydytä.

Kiukku, kriittisyys ja vaatimukset ovat todellisuudessa kuitenkin avunpyyntöjä – hätähuutoja omalle kumppanille. Ne ovat epätoivoinen pyrkimys päästä taas toisen lähelle ja yhteyteen.

Me olemme usein tällaisessa hetkessä kykenemättömiä tarkastelemaan tilannetta toisen kannalta. Emme kuule kumppanimme tarpeita ja toiveita, vaikka kuinka hän niitä meille uskaltaisi ja yrittäisi ilmaista – kaikki sanat häviävät syyttelyn ja vaativuuden taakse. Samoin voimme olla kyvyttömiä kohtaamaan omia tunteitamme ja tarpeitamme sekä objektiivisesti tarkastelemaan oman käytöksemme järkeä tai järjettömyyttä sekä sen vaikutusta kumppaniimme. Emme ajattele enää rationaalisesti – me vain tunnemme ja toimimme.

Kaipuu takaisin toisen lähelle

Parien kaipuu toistensa lähelle näyttämöllistyy usein varsin merkityksettömien riitojen ympärille; parilla voi olla suuri tarve käydä lävitse vanhoja riitoja ja tapahtumia, etsiä ja nimetä syyllisiä tapahtumiin. Parit ovat väsyneitä ja turhautuneita, he eivät näe ulospääsyä tilanteestaan. Itseään toistava repivien riitojen kehä pyörii eläen omaa elämäänsä ja sen pysäyttäminen voi tuntua melkeinpä mahdottomalta.

Tämän vääristyneen ja vaativan viestinnän alle jää piiloon kaikki se hyvä ja herkkä, mitä oikeasti kaipaamme ja toivomme. Kumppanimme on melkeinpä mahdotonta vastata tarpeisiimme oikein. Tunnekeskeisen pariterapian luoja Sue Johnson sanoo, että vaatimusten ja vetäytymisen kierre ei ole pariskuntien kyvyttömyyttä kohdata elämän vaikeuksia, vaan ennen kaikkea se kertoo parien suuresta emotionaalisesta hädästä ja tarpeesta. Parien voimakkaat tunnereaktiot ovat hyvin luonnollinen ilmiö; ihmiset kokevat taistelevansa hengissä säilymisestään – eristyksiin joutuminen ja yhteyden menettäminen tuottavat ihmisen aivoissa alkukantaisen paniikkireaktion. Ainostaan toisen fyysinen ja emotionaalinen lähelletulo ja tyynnyttely voi sammuttaa tämän paniikin.

Pelastava paljastuminen

Pienikin inhimillisyyden ja haavoittuvuuden pilkahdus kumppanissa herättää myötätuntoa ja empatiaa. Johnson sanoo, että parisuhteen tunneside rakentuu nimenomaan näiden paljastumisen hetkien varaan. Tällaiset pienet läheisyyden hetket pariskunnan välillä lopulta määrittävät sen, millaiseksi heidän yhteiselämänsä muodostuu.

Kun pari ymmärtää, mihin tunnevuoristorataan he joutuvat pelkojensa kanssa heidän hätänsä helpottaa. Syy tai vika ei ole kummassakaan, vaan taustalta löytyy vahva positiivinen vire; yhteinen toive rakkaudesta. Tämä läheisyydenkaipuu sekä sen ympärillä pyörivä yksinjäämisen pelko ovat normaaleja reaktioita epänormaaliin ja ahdistavaan tilanteeseen.

Johnson kertoo sanan emootio tulevan latinankielen sanasta emovere, liikkua. Parin tulee antaa tunteidensa liikuttaa toisiaan niin, että he alkava reagoida toisiinsa uudella tavalla. Ihminen ”liikuttuu”, uskaltaa päästää irti suojistaan, onnistuu irrottautumaan hajottavista vuorovaikutusmalleista ja oppii vastaamaan toisen tarpeisiin rakastavasti, turvallisuutta ja läheisyyttä kokien.

Kyse on siis lähinnä ”hätätilaheikkoudesta”, joka vaatii rohkeutta luoda uutta sekä luottamusta siihen, että oma kumppani on puolellani kaikesta huudostani huolimatta. Siinä hetkessä pitää myös uskaltaa sanoa ääneen, etten pärjää ilman sinua…

 

Lähteet: Sue Johnson: Kunpa tuntisin sinut paremmin, Sue Johnson: Suojelen sinua kaikelta, Susan M. Johnson: Tunnekeskeisen pariterapian käsikirja.